Koskensillalla

Koskensillan kupeessa oli 1800–1900-luvuilla monenlaista liiketoimintaa ja asutustakin. Korkean mäen virallinen nimi on Myllymäki, mutta kansan suussa edelleen useasti Weckmaninmäki mylläri Antti Weckmanin mukaan. Mäelle rakennettiin vuonna 1882 komea, kuusikerroksiseksi mainittu neljällä kiviparilla varustettu tuulimylly, jonka alakertaan majoittui krouvin pitäjä. Hyvä olikin juomia myydä myllyn asiakkaille, vaikkei virallista lupaa tähän toimeen tainnut ollakaan, mutta sattui niin ikävästi, että mylly paloi vain neljä vuotta valmistumisen jälkeen.

Myllytoiminta jatkui sitten alempana joen varressa ja hyödynsi pääasiassa vesivoimaa. "Kosken sillalla" mylläri Antti Weckmanilla pidettiin 18.8.1901 myös Tuusulan Työväenyhdistyksen ensimmäinen kokous. Yhdistyshän oli perustettu jo reilua vuotta aikaisemmin Kirkonmäellä, mutta autonimisessa Suomessa sääntöjen hyväksyminen kesti pitkään.

Koskensillan kupeessa Hämeentien ja rantakaislikon välissä melko jyrkässä rinteessä oli pieni mökki. Mökissä asui Vasiljevin mummo, mutta mökin sijainnin vuoksi puhuttiin Kuperkeikan mökistä ja Kuperkeikan mummosta. Pojat heittivät joskus mummon savupiipusta lumipalloja, sillä kiusaus siihen oli suuri, savupiippu kun oli lähes maantien tasalla.  

Koskensillan kupeessa Vesilaitokselle menevän tien ja jokiuoman välissä on nähtävissä 1800-luvun lopulla rakennetun Bärlundin leipomon sokkeli. Siinä on vielä 1940- ja 50-luvuilla ollut Tähkän kahvila. Toisella puolella siltaa Kirkkotien alussa oli Rantasen leipomo-kahvila. Se jatkoi toimintaansa nykyisen kunnantalon paikkeilla poliisi Ljundbergin rakentamassa rakennuksessa. Rantasen kahviloilla oli kauniit nimet Kahvila Suoja ja Kahvila Iiris.

Sahan ja myllyn arkipäivää

Tuusulan Mylly ja Saha Oy perustettiin vuonna 1919. Se toimi pari vuotta osin kunnan omistuksessa ja jatkoi sitten Otto Savimaan johdolla osakeyhtiönä. Myllyt ja sahat liittyivät muutenkin usein yhteen, sillä niiden sesongit osuivat peräkkäin – myllyissä syksyyn ja sahoilla talvikauteen, joten niiden toiminnassa saattoi käyttää samaa voimanlähdettä ja ainakin osittain samoja miehiä.

Sahauksen sesonki alkoi kun saatiin rekikelit ja tukit hevospelillä Kirkkotien varteen plaanille. Töitä tehtiin kahdessakin vuorossa ja vaikka raamisaha kävi sähköllä, tarvittiin toimintaan kymmenkunta miestä ja hevoset. Tärkein mies oli sahanasettaja, laitoksen "teknillinen johtaja", jona vuosikaudet toimi Frans Nick. Hän teroitti terät ja vastasi asetuksista. Hän oli paikalla sekä päivä- että yövuorossa ja tarpeen vaatiessa nukkui myllärin asunnossa. Pari hevosmiestä ajoi tukkeja plaanilta sillalle, josta sahuri ja apusahuri vierittivät ne yksi kerrallaan kiskovaunuun, kiinnittivät ja sahasivat raamissa. Ensin sahattiin pelkka tai patiska ja se sitten tarvittaessa laudoiksi. Kanttarin sirkkelissä pinnoista tehtiin rimoja. Rimaronkkari toimitti "ripat" kaapparille, joka pätki ne ja pani rekeen. Valmiit sahatuotteet ajettiin taas taapeliin kuivumaan. Hyvä taapelointi vasta takasi sahatavaran laadun ja suoruuden. "Kukin taaplaa tyylillään" ei tullut kysymykseen, vaan se oli ammattitaidolla tehtävä.

Myllyrakennus oli kaksikerroksinen. Viljasäkit kannettiin siltaa pitkin yläkertaan ja vilja kaadettiin tuutteihin, jotka johtivat kivipareille. Kivipareja oli viisi: leipävilja, rehuvilja, kaksi kuorimiseen ja yksi ryynien mankeloimiseen.

Rahaa ei myllyssä kysytty. Kun viljat oli kaadettu tuuttiin, mylläri otti siitä kapalla oman korvauksensa taksan mukaan. Mylly kävi pysähtymättä ja jauhot menivät myllymiehen asettamiin säkkeihin. Komennolla "LUUKU KII" myllymies tiesi sulkea jauhotorven ja seuraava jauhattaja rientää alas laittamaan oman säkkinsä alle.

Vuonna 1956 myllyn toiminta lopetettiin. Saha siirtyi jo vuosien 1953–54 paikkeilla Koskensillan korvasta Tuusulantien varteen. Siellä toiminta loppui 1990-luvulle tultaessa ja alueelle rakennettu liikekeskus tunnetaan nimellä Sahankulma. 

Pato, vedenottamo

Koskensillan säännöstelypato on tehty vuonna 1958 ja sen tarkoituksena oli mahdollistaa järven käyttö Helsingin varavesilähteenä. Siihen liittyy myös Tuusulanjoen perkaus. Säännöstelyohjeistolla alennettiin järven ylimpiä vedenkorkeuksia ja pienennettiin korkeusvaihteluja. Lisäveden johtaminen Päijänne-tunnelista mahdollisti muutaman sentin korkeammat kesä-aikaiset vedenkorkeudet luonnontilaan verrattuna.

Vesilaitoksen vanha, sininen Leijona-pumppu on sillan kupeessa. Se on aikoinaan pumpannut Päijänne-tunnelin vettä Keskisen Uudenmaan tarpeisiin, ja on nyt maamerkkinä Koskenmäen vesilaitoksen sisääntulotiellä. Koskenmäen vesilaitos aloitti toimintansa Keravan kauppalan vedenottamona 1950-luvun alussa. Alkuun pumppaamo toimi vain päivisin ja pumppaamon hoitaja "Pumppu-Lehtonen" saattoi asua samassa rakennuksessa, mutta varsin pian veden tarve kasvoi ja pumppujen oli oltava päällä öisinkin. Pumpaamon hoitajalle rakennettiin oma rakennus, joka on nykyisinkin vesilaitoksen käytössä. Koskenmäen vesilaitos siirtyi Keravan omistuksesta Tuusulan seudun vesilaitos kuntayhtymälle vuonna 1986. Laitos saneerattiin 1990-luvulla.