Työväestön elämää Koskenmäellä
Koskenmäen asukkaiden sosiaalinen kirjo oli laaja. Oli varakkaita huvilanomistajia, varsin menestyviä liikkeenharjoittajia ja koko joukko erilaisia käsityöläisiä ja muita ammatinharjoittajia. Suutarit, kirvesmiehet, sepät, muurarit muodostivat ammattimiesten perusjoukon, mutta jopa kivityömies ja avustava ruumiinavaustoimihenkilö kuuluivat Koskenmäen väestöön.
Koskenmäki palstoitettiin melko varhain ja suurin osa palstoista on Paijalan Jussilan tilasta lohkotun Toukolan maita. Tilan omistaja Westenin Ville oli aikoinaan varakas mies, mutta joutui ahdinkoon huonojen maakauppojen ja takausten vuoksi. Siksi tilan maat Koskenmäellä tuli myytyä tonteiksi, joihin käsityöläiset ja muut ammatinharjoittajat rakensivat kotinsa ja niiden yhteyteen tarvittavat työtilat. Kysyntää erilaisille palveluille riitti, sillä venäläisen varuskunnan ja alueen asukasmäärän kasvun myötä seudusta oli tullut varsin vilkas.
Ensimmäisten 1800-luvun loppupuolella Koskenmäkeä asuttaneiden joukossa on kiinteistöjen nimistä päätellen ollut useita venäläisiä. Palstannimet Sasrofka, Lukovoe, Bolotnoe ja Marusino kertovat vielä heistä.
Mökki "Männiköt" ja niiden rakentaja
Nurmijärvelle johtavan tien varressa oikealla puolella on vielä jäljellä sievä punainen mökki Männikkö 1. Sen vieressä oli vielä muutama vuosi sitten vihreä Männikkö 2. Ne on nimetty rakentajansa Aarne Männikön mukaan. Aarne Männikkö oli suutarimestari August Männikön poika. Hän toimi kansalaissodan aikana aikana punaisten miliisipäällikkönä ja esti oikeudenmukaisella toiminnallaan useimmat kosto- ja veriteot. Aarne Männikkö pelasti useita valkoisia, jotka kansalaissodan jälkiselvittelyissä todistivat hänen hyväkseen.
Kansalaissodan jälkeen Männiköstä tuli rakennusmestari. Näiden mökkien hirret ovat puutaloista Hakaniemestä, josta ne purettiin kivitalojen tieltä. Punaisen mökin tunnetuin työväen mies oli radio- ja tv-korjaaja Antero Roti, jonka radioamatööriharrastuksesta todisteena on vielä korkea masto. Vihreä mökki kuului aikoinaan kirvesmies Salmiolle, mutta sen paikalle on rakennettu komea omakotitalo. Ennen näitä mökkejä, nykyisen paritalon paikalla on ollut suutari Otto Salmen verstas.
Lindroosin ja Gummeruksen kulmilla
Nurmijärvelle johtavan tien vasemmalla puolen on ensin ns. Lindroosin mailla keltainen mökki. Lindroosin maatila oli Aution pellolla ja sieltä haettiin mm. tinkimaito (ks. kartta 1930). Seuraavana on Hietarinteen perikunnan Männikkö-niminen palsta, jossa nyt on uusia paritaloja. Niiden alta purettiin muutama vuosi sitten sievä punainen huvila, jossa nahkatehtaan perustajan tytär Vilma Hietarinne oli viimeinen asukas.
Gummeruksen puutarhatila ulottui aina nykyiselle Hämeentielle asti. Tilan isäntä oli ensimmäinen hautausmaan viranhoitaja 1930-luvulla ja liikemiehenä hän kauppasi myös kukkalaitteet. Myöhemmin tila oli joitain aikoja asumattomana. Nyt alueen rakennukset on purettu.
Nykyisen liikenneympyrän tasalla asui talossaan muurari Grönroosin, joka on muurannut suvun perinteiden mukaan myös uuneja. Tarina kertoo, että muurari oli niin ahne työlle, että omaa taloaan ei koskaan ehtinyt tehdä valmiiksi. "Ahne työlle" oli sanonta, jolla ahkeraa ammattimiestä arvostettiin. Ahkeroitu on myös naapurissa Ruskorannan sepän pajalla, josta tulen kajo ja raudan taonta on tarinoihin jäänyt.
Kirvesmiehiä ja kivityömies
Kun lähdetään laskeutumaan Lindroosin kujaa eli nykyistä Kivikiilankujaa on tien varrella vasemmalla ensimmäisenä Davidssonin kirvesmiessuvun vanhoja taloja. Vaalea talo on Davidssonin kantatalo ja alempana tien varrella olevat kaksi vihreää taloa ovat myös Davidssonin veljesten kätten jälkiä. Vihreät talot on rakennettu vuonna 1922. On hienoa, että rakennukset ovat säilyneet ja pidetty hyvässä kunnossa. Koskenmäellä kirvesmiehet olivat ehkä suurin käsityöntekijöiden ryhmä. He perustivat oman ammattiosaston ja heillä oli oma saunakin Koskensillan kupeessa.
Oikealla on kuvassakin näkyvä Hietarinteen talo. Sen edessä ”ei kenenkään maalla” on vanha kaivo, josta kyläläiset hakivat veden. Muiden muassa Nikolai Karjalaisella oli oikeus ottaa vettä ja he tekivät siitä hyvästä Gummerukselle parin päivän perunannostotaksvärkin. Lopulta paljastui, ettei kaivo edes ollut Gummeruksen mailla.
Kivi-aiheiset teiden nimet perustuvat kivityömies Tappi-Villeen eli Ville Juseliukseen. Hänen kivityöpajansa oli Lindroosin maatilan naapurissa Aution pellolla. Vanhan tielinjan ja rakennusten kivijalkoja sekä ison ladon löytää puomin takaa Hämeentien toiselta puolen kevytliikenneväylältä lähtien.
Maalari Saario ja suutarimestari Laaksonen
Sitten oikaistaan nykyistä Koskitietä kohti Torppaa. Alue oli vielä 60-luvulla pääosin Salmin peltoa. Vanhoista taloista vasemmalla ensimmäisenä tulee vastaan valkoinen Santalan rakennus, jonka pihapiirissä on punaiset vaja ja sauna. Se on kuulunut maalari Arvid Saariolle, jonka pojatkin olivat maalareita.
Santalan mökki siirtyi huutokaupassa 1958 Väinö Laaksoselle. Suutarimestari Väinö Laaksonen oli jo vuosikymmeniä aiemmin perustanut suutariverstaansa viereiseen Hiekkalan taloon. Hänellä oli töissä parhaaseen aikaan seitsemänkin suutaria ja apupoikaa. Laaksonen luopui suutarintöistä jo ennen sotia ja ryhtyi kunnan töihin. Kunnallisissa luottamustoimissakin hän oli 38 vuotta. Vaikein pesti ajoittui varmaan vuosiin 1941–1945, jolloin jalkineliikkeenharjoittaja Väinö Laaksonen oli Tuusulan kansanhuoltolautakunnan puheenjohtaja. Kansanhuoltolautakunnan vaativa tehtävä oli huolehtia elintarvikkeiden ja muiden kulutushyödykkeiden säännöstelystä sodan ja sen jälkeisen jälleenrakennuskauden aikana.
Yhteiskunnan kehittymisen kriisit tuntuivat punaisten ja valkoisten väleissä myös Koskenmäellä. Kapinan jälkeen mm. tehtailija Tikkanen oli tullut Väinö Laaksosta kyselemään hänen venäläissyntyiseltä vaimoltaan Pelagialta ja kun tämä ei ollut paikalla sanonut: "Ammutaan sitten sinut". Mukana ollut toinen mies oli toppuutellut ja pian yhteiskuntarauha palasi.
Spiirinskalla oli hieno "virka"
Spiringin mökistä on jäljellä enää maakellari, mutta ”Spiirinskasta” tarinoita kerrotaan viljalti. Spiirinska oli lääkärin apulainen, kun hautausmaan kiviaidan viereen rakennetussa mökissä tehtiin ruumiinavauksia. Tämä virka toi hänen olemukseensa ja käytökseensä arvokkuutta, mutta siinä tuntui myös kalman henkäys. Hän työskenteli papin ja lääkärin kanssa, joten koulutettuja kollegoita matkiva puhekin oli harkittua d-kirjainta painottaen.
Erään kerran Spiirinska oli Oskar Salmen lihakaupassa: "Oskar, leikkaapa pala lammasta.” Kauppias asetteli veistä lihakimpaleelle ja Spirinska sanoi: ”suurempi”. Salmi leikkasi pilke silmäkulmassa niin suuren palan, että muorilla oli täysi työ saada se koriinsa mahtumaan. Ei Spirinskalla ollut niin paljon rahaakaan, mutta rauhallisesti hän sulloi paketin koriinsa, kääntyi kauppiaaseen päin ja viittasi hautausmaalle päin sanoen arvokkaasti: ”Oskar, tiedäthän, että minulla on se siellä.” Oskari tiesi, että muorilla oli taas luvassa ruumiinavaus ja tienestiä, hän saisi kyllä rahansa.
Spiirinska oli miehelleen rakas – sen todistaa ainakin seuraava juttu. Vaimo oli pesemässä Tuusulanjoen rannassa pyykkiä ja luiskahti veteen ja meinasi hukkua. Ukko kiiruhti apuun ja ojensi seipään vaimolleen, joka näin pelastui. Ukko sanoi: ”Minä kahlasin veteen ja kastoin ihka uudet rasvanahkasaappaani sisältä, kas se se on rakkautta se.” Spiirinskalla oli lopulta traaginen kohtalo, sillä aina ei ukkokulta ollut vaimoaan pelastamassa. Spiirinska katosi ja löydettiin vasta kevättulvien laskettua kettujen raatelemana joen rannalta Lahelasta.
Torpankujan ja Koskenmäentien välissä asui muun muassa Stenvallska
Torpankujan – Koskelantien – Koskenmäentien rajaamalla alueella on jäljellä Savimaan talo, punainen talo Torpankujan päässä vasemmalla. Otto Savimaa oli Tuusulan Mylly ja Saha Oy:n toimitusjohtajana 1920–30-luvuilla. Talon aiempi omistaja oli Paijalan Jussilan tilasta lohkotun Toukolan maanomistaja Westen, jonka maita suuri osa Koskenmäestä on ollut. Westenin pappa oli ollut varakas mies, mutta köyhtyi epäonnisten maakauppojen ja lainatakausten vuoksi ja vietti vanhuutensa kunnalliskodissa.
Paijalassa syntynyt kotiseutumies Martti Saarentaus kertoi vuonna 1992: "Ville Westen eli Jusslan pappa, Paijalan Jussilan vanha isäntä innostui maakaupoista, myi tilansa ja omisti jonkin aikaa Koskenmäeltä tilaa, jonka myös myi ostaakseen tilan Vihdistä. Kaupanteon melskeissä joku kuitenkin huijasi ja Jusslan pappa jäi puille paljaille. Hän kuitenkin sai asua entisellä kotitilallaan." Palstalle on myöhemmin rakentanut graafikko Matti Savimaa, jonka suunnittelutoimisto Studio Savi on omalla tavallaan jatkanut alueen käsityöläisperinnettä.
Valkoinen vanha talo on seppä Böckermanin talo, joka siirtyi 1930-luvun alkuvuosina työmies Aarne Malinille. Arvostettuja seppiä oli Böckermanin suvussa kolmessa polvessa, ensimmäinen oli Westenin vävy. Pajarakennus on punainen. Sen takana on asunut kuuluisa pitkäkaulainen ”Stenvallska” eli Amanda Stenvall.
Stenvallskan mies oli tullut Bärlundille vuonna 1904 leipuriksi. William Stenvall oli Aleksis Kiven veljen Juhanin poika. Amanda Stenvall antoi ymmärtää, että hänen isänsä oli kartanonomistaja ja että hän aatelisena asettui muiden Koskenmäen muijien yläpuolelle ja hän puhui kolmea kieltäkin. Oli siinä ylpeys kovilla kun joutui pienessä mökissä, melkeinpä maakuopassa, asumaan ja leipomuksillaan ja marjanpoiminnalla lapsiaan elättämään, mieskin oli sairaalloinen, ja Stenvallskasta tuli leski melko nuorella iällä.
Stenvallskan lapset aikuistuivat ja elämä helpottui, tuli elämässä kohottaviakin hetkiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuomittiin maksamaan Aleksis Kiven perillisille 134 600 markkaa Kiven tuotannon tuloista. Juhlaan 10.10.1927 oli kutsuttu myös tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander. Aikalaiset muistelivat miten Amanda esitti presidentin kättelyseremonian. Hän seisoi ylväänä, pää pystyssä, käsi ojossa vispaten ja samalla sanoen: ”Kuninkaaksi synnytään, mutta presidentiksi valitaan.” Koskenmäellä syntyi kateudesta viisu, jonka viimeinen värssy kuului: ”Pitkistä kurkuista alas on menneet kaikki perurahat. Yhtä laihat kuin ennenkin on pitkäkurkkujen mahat.” Tosiasiassa Koskenmäen Stenvallskan osuus Kiven tekijänoikeuspakkioista ei liene kovin suuri ollut. Vanhuuden päivät Amanda asui nuoremman poikansa luona Saviolla. Vielä 80-vuotiaana hän käveli reippaana metsien halki tervehtimään entisiä naapureitaan. Hänen elämänsä päättyi vuonna 1957 traagisesti rattijuopon ajettua hänen päälleen.