Kellokosken ruukki

Kohde kuuluu polkuun Kellokosken patoaltaan ympäri.
Ruukki vuonna 1924. Kuva Tuusulan museo, Foto Roos

Kellokosken ruukki on Tuusulan ensimmäinen teollisuuslaitos. Raudanjalostus alkoi kartanon yhteydessä jo vuonna 1795. Kellokosken ruukille 1800-luku oli hyvin vaihtelevaa aikaa: omistajanvaihdokset, konkurssit ja tulipalot seurasivat toisiaan tiiviiseen tahtiin. 

1896 alkoi Kellokosken ruukilla uusi aika. Silloin herrat Carlander ja Peterzon ostivat ruukin. ”Suuressa muutossa” vuonna 1897 siirtyi herrojen aiemmin omistaman Björkbodan tehtaan koko tuotanto Kellokoskelle. Tehtaan koneiden ja laitteiden sekä varastojen lisäksi Kemiön saarelta Kellokoskelle muuttivat myös työntekijät perheineen, kaikkiaan 177 henkeä. Carlanderien aikana erityisesti tehtaan meijeriastiat olivat tunnettuja. Vuonna 1955 tehdas esitteli uuden innovaation, alumiinista hitsatun Kello-veneen. 

Kellokoskella tehtaan tuotantorakennukset sijaitsivat Keravanjoen itäpuolella, työläisten asuinalue joen länsipuolella. Tehtaan johtajat asuivat omalla alueellaan huviloissa lähinnä joen itäpuolella. Ruukin kirkko hallitsi maisemaa kaiken keskellä. 

Tehdas siirtyi vuonna 1963 Fiskars Oy:lle, joka ajoi tuotannon Kellokoskella alas 1970-luvun lopussa. Nykyisin vanha tehdasalue tarjoaa tilaa monenlaiselle yritystoiminnalle. Alueella on muun muassa kahvila, tehdasmuseo ja käsityöläisten pajoja ja myymälöitä. 

Lue lisää kohteesta

Kellokosken ruukki - Mariefors Bruk alkoi toimintansa kartanon katveessa Ruotsin vallan aikaan vuonna 1795, kun kartanon omistaja sotakomissaari Lars Olof Nystén osti raudantaontaoikeudet ja kankivasaran. Nimi Mariefors kartanolle ja ruukille muodostui Nysténin puolison Maria (os. Solitander) mukaan.

Aluksi ruukin toiminta oli pienimuotoista, niin kuin Suomen teollisuustoiminta ylipäätään. Ruukilla työskenteli muutama seppä, jotka itse palkkasivat tarvitsemansa apupojat. Sepät ostivat ruukin omistajalta raakaraudan ja hiilet ja valmistivat siitä kankirautaa ja nauloja. Kankirauta oli sulatettua ja kankivasaralla taottua rautaa, joka kelpasi myös takomiseen. Valmiit ja hyväksytyt tuotteet patruuna osti sepiltä sovittuun hintaan. Jos raaka-aineita tuhraantui enemmän kuin valmista tuotetta syntyi, eivät sepät päässeet tienesteille.

1800-luvun kuluessa toiminnassa oli monia katkoja. Omistajat vaihtuivat, oli vararikkoja ja suhdannevaihteluita. Tuli tuhosi tehdasrakennuksia kolme kertaa 1800-luvulla. 

Moderni teollisuuslaitos

Tehtaan modernisoituminen ja laajeneminen alkoi 1896, kun herrat Carl Fredrik Carlander (1859–1934) ja Vilh. Peterzon siirsivät omistamansa Björkbodan tehtaan koko tuotannon, koneet ja työntekijät perheineen – lähteestä riippuen 164 tai 177 henkeä – Kemiön saaresta Kellokoskelle. Herrat uudistivat tehtaan ja tuotantosysteemin perusteellisesti, mutta jo 1898 tulipalo jälleen tuhosi kaiken. Nykyisen teollisuusalueen rungon muodostavat kaksi pitkää joen suuntaista tiilirakennusta, jotka rakennettiin Eliel Heikelin suunnitelmien mukaan heti tämän tulipalon jälkeen.

Toinen merkittävä rakennusvaihe ajoittuu 1930-luvulle, jolloin insinööri Torsten Carlander oli toimitusjohtajana. Tyylikkäät, valkoiset funkkisrakennukset erottaa yleiskuvasta hyvin. Kellokosken tehtaan uusi konttorirakennus rakennettiin 1936 ja sähkölaitoksen ensimmäinen vaihe 1933. Molemmat liittyvät laajennusosina vanhoihin tehdasrakennuksiin. Konttorirakennuksen johtajan huoneen erkkeri on hauskasti tehtaan pääportin ja rakennusten välisen käytävän päällä. Sieltä oli hyvä tarkkailla, miten asiat tehtaalla sujuivat. Aikaisemmin konttorin kattoterassilla kestittiin vieraita ja ihasteltiin maisemia.

Meijeriastiatehdas valmistui 1938. Elma Lindroosin suunnittelema rakennus oli mitä tyylikkäintä funkkista: kaksi kerrosta, nelikulmainen torni ja niin paljon ikkunoita, että talo sai välittömästi nimen Lasipalatsi. Myöhemmin tehty kolmas kerros on muuttanut rakennuksen ja tornin suhteita, mutta rakennus on edelleen varsin kaunis. 

Monet askeleet sillalla

Tehdasalueen sillalla - padon ja kosken päällä- kopistelivat päivittäin sadat kengät matkalle tehtaalle tai sieltä kotiin. Parhaaseen aikaan 1940-luvulla tehtaalla oli kolmisensataa työntekijää.

Tehdasalueen portti ja portinvartijan koppi olivat sillan pielessä. Aamulla ennen seitsemää kaikki kävelivät porttivahdin valvovan silmän ohi tehtaalle. Ruokatunnilla lähellä asuvat menivät kotiin syömään palatakseen tunnin päästä, ja kello neljältä kaikki marssivat portista viettämään ansaittua vapaa-aikaa joko kotona tai kylän monissa harrastuksissa.

Monissa perheissä oltiin tehtaalaisia kolmannessa ja jopa neljännessä polvessa. Sillankantta ja porttikäytävää kuljettiin jo lapsenkengissä, kun ylitöissä olevalle isälle vietiin villasukkaan pujotettua kahvipulloa ja eväsleipiä. Useimmat tehtaalaisperheiden lapset aloittivat työuransa tehtaalla. Moni lähti sitten etsimään leveämpää leipää ja laajempia näkymiä muualta, mutta toiset jatkoivat 13–15-vuoden ikäisinä aloittamaansa uraa vanhuuteen saakka. Työuran lähentyessä loppuaan joskus reilun viidenkymmenen vuoden päästä oli askel sillankannellakin jo lyhyempi. 

Kalle ja ikämiesten kohtaloita

Varsinaista eläkeikää ei tunnettu, sillä ensimmäiset vanhuuseläkkeet tulivat maksuun vasta vuonna 1949. Työssä jatkettiin niin kauan, kun terveys antoi myöten. Työnjohtaja Axel Trygg jäi 70-vuotiaana eläkkeelle. Hän kuitenkin kyllästyi kotona oloon jo muutamassa viikossa ja palasi tehtaalle työskennelläkseen vielä kymmenkunta vuotta.

Heijarivasarat ja muut koneet saivat voimansa tehdashallin katossa pyörivästä valta-akselista, ja ihmisen piti työskennellä koneen tahtiin. Erilaiset onnettomuudet olivat nopeatempoisessa konetyössä tavallisia. Puuttuvat sormenpäät olivat tehtaalla yleinen "ammattitauti". Nopeus ja koordinaatiokyky olivat siis tarpeen, ja iän myötä ne tahtoivat hyvältäkin tekijältä heikentyä. Ikämiehille keksittiin muita töitä. Silloin saattoi saada siirron vaikka halkoplaanille polttopuiden tekoon. Onnettomuuksia sattui joskus sielläkin kirveiden ja halkosirkkelin kanssa.

Sandborgin Kalle palveli hänkin tehdasta yli puoli vuosisataa. Kun vuodet ja ehkä tekniikkakin ajoivat Kallen ohitse, hän sai  uuden työn ja arvon. Omassa lämmitetyssä "Kallen kopissaan" hän valmisti pieniä mortteleita ja maitotonkkia muistoesineiksi ja liikelahjoiksi. Kaikille ei käynyt yhtä hyvin kuin Kallelle, joka vietti pitkän elämänsä viimeiset vuodet vanhainkodissa tyttöjä naurattamassa.

"Sandborgin papan kalajuttu

Sandborgin pappa – tämä Kalle siis – oli kova kalamies. Taas kerran hän meni patruunan keittiöön myymään kalaa, kun hän aina kalasti ja patruunalle usein ostettiin. Se oli kai sitten joku lauantaipäivä, ja ne oli ostaneet jo pyhäks ruuat ja ne sanoi, että ei he nyt osta. No pappa meni sen saman kalan kanssa maanantaina ja sitte ne osti sen. No se oli sitten jo pilalla, ja ne sanoi, että tämähän on ihan pilalla. Pappa sanoi, että olisitte ostaneet sen lauantaina."
- kertoja Maire Kaitosaari, Tuusulan museon Kaskuillassa vuonna 1995

Valtio valtiossa

Vanhat ruukkiyhteisöt olivat usein hyvin omavaraisia ja pystyivät täyttämään yhteisön jäsenten sielun ja ruumiin tarpeet. Näin Kellokoskellakin. Ruukilla oli vuodesta 1799 lähtien oma ruukinseurakunta ja ruukinsaarnaaja, joka vanhempaan aikaan hoiti myös kansanopetusta. Avioliitot solmittiin ja lapset kastettiin omassa ruukin kirkossa ja lopulta hautapaikka löytyi tehtaan ja asutusalueen yhteiseltä hautausmaalta. 

Tehdasalueella oli kauppa ja koulutoimintaa eikä Kellokoskelta ei tarvinnut lähteä mihinkään edes vapaa-aikana, sillä tehtaalla oli oma Juhlahuoneusto ja 1920-luvulta lähtien kokonainen Juhlatalo, jossa pyörivät elokuvat ja iltamatoiminta. Urheileville löytyi omat areenat, musiikkia harrastavalle kuorot ja soittokunnat. Tehtaan johto kannusti työväkeä hyvien harrastusten pariin tukemalla harrastustoimintaa monin tavoin. 

Carlanderien aika Kellokoskella päättyi 1963 kun tehdas siirtyi Fiskars Oy:n omistukseen. Fiskars lopetti teollisuustoiminnan Kellokoskella asteittain 1970-luvun kuluessa. Kello-veneiden tarina sen sijaan jatkuu edelleen Ähtärissä Inhan tehtailla, minne Fiskars siirsi Kello-veneiden tuotannon 1960-luvulla. Nykyisin samassa paikassa valmistetaan Buster-veneitä.

Nykyisin ruukin vanhoissa rakennuksissa toimii eri alojen yrityksiä ja alue on varsin eloisa ja avoin. Ruukin alue on ehjä kokonaisuus, joka on mukana valtakunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen listassa. Ruukin tehdasrakennukset, asuintalot, kirkko ja Juhlatalo kertovat paljon entisestä elämänmuodosta ja teollisuushistoriastamme. 

 

Ruukinkuja, 04500 Tuusula, Suomi