Sampo-tikut tehtiin Jokelassa

Maailman tulitikkuteollisuus oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen joutunut miltei kokonaan ruotsalaisen trustin haltuun. Ivar Kreugerin luoma Svenska Tändsticks Aktiebolaget (STAB) omisti laajimmillaan noin 150 tulitikkutehdasta 35 maassa. Myös suuri osa raaka-aineiden ja valmistuskoneiden kaupasta oli trustin valvonnassa.

Trustin toiminta ulottui Suomeen jo 1910–20-lukujen taitteessa. Se ajoi polkuhinnoilla ja häikäilemättömällä toiminnallaan suomalaistehtaita ahdinkoon. Tehtaille solutettiin sabotöörejä ja tehtaita ostettiin lakkautustarkoituksella, tuotannon loppuessa jopa niiden koneet rikottiin. Suomalaisten harmiksi trusti tuotti tänne myös ruotsalaisia tikkuja muun muassa etiketeillä FENNIA ja IMATRA.

Trustivapaat Sampo-tikut

1920-luvun lopulla suomalaiset liikemiehet ryhtyivät perustamaan itsenäistä tulitikkutehdasta vastatoimeksi ruotsalaistrustille. Yritykselle hankittiin kiinteistö Jokelasta ja se rekisteröitiin 1929 nimellä Jokela Oy. Tämä yhtiö ei kuitenkaan pystynyt aloittamaan teollista toimintaa. Vuonna 1933 yhtiön nimi muutettiin Tulitikku Oy:ksi, ja jo kesällä uusi tehdasrakennus oli valmis. Koneiden hankinnassa oli kuitenkin hankaluuksia, ja ensimmäiset ”Trustivapaat SAMPO-tikut” saatiin tehtyä vasta marraskuussa 1933.

Kokonainen tikkutehdas Etelä-Afrikkaan

Osa uuden tehtaan koneista rakennettiin tehtaan omassa konepajassa Jokelassa. Samalla syntyi tieto-taitoa, jonka turvin Tulitikku Oy pystyi toimittamaan vuosina 1936–1937 täydellisen tulitikkutehtaan Pretoriaan Etelä-Afrikkaan. Suuri osa sen koneista tehtiin Jokelassa. Suomesta lähti tehdasta käynnistämään kymmenkunta henkeä. Myös haapatukit ja muut raaka-aineet ainakin käynnistysvaiheen ajaksi kuljetettiin Suomesta. Osaamisen taso oli muutenkin korkealla ja suomalaiset tikut olivat maailmalla kilpailukykyisiä. Ruotsissa STAB epäili Tulitikku Oy:tä polkumyynnistä ja vei kysymyksen valtiopäiville saakka.

Tikkuja kaikkialle maailmaan

Vuonna 1942 Tulitikku Oy fuusioitui Tukkukauppojen Osakeyhtiöön Tukoon. Tulitikku Oy:stä kehittyi Suomen johtava tulitikkutehdas. Tuotannosta 2/3 meni vientiin. Maailmanlaajuinen kauppa oli hyvin herkkä suhdanteille, joten notkahduksiakin tuotannossa oli. Esimerkiksi kesällä 1959 työntekijät olivat lomautettuina.

Jokelasta toimitettiin tulitikkuja joka puolelle maailmaa. Lähetyslistoihin kirjoitettiin Ruotsin, Englannin, U.S.A.:n  ja Tanskan lisäksi mm. Nigeria, Togo, Saudi-Arabia, Belgian Kongo, Curacao, Malta, Uusi Seelanti, Falkland... Maailman eri kolkilla olevat tilaajat saivat Jokelasta juuri toiveidensa mukaisia rasioita kauniine etiketteineen. Tilaaja saattoi määritellä etiketin lisäksi myös itse tikkuihin liittyviä ominaisuuksia. Afrikan maissa pidettiin tyylikkäinä tikkuja, joiden raapaisupää oli esimerkiksi punainen tai puuosa värjätty violetiksi. Laivayhtiöt tilasivat tikkuja, joissa meriaiheisen etiketin lisäksi oli siniset raapaisupäät. 

Kovaa työtä urakalla

Työ tikkutehtaalla oli ainakin 1930-luvulla urakkatyötä. Tehtaalla ennen talvisotaa aloittanut Helmi Koivunen latoi koneelle tulitikkurasioiden pohjia. Hän kertoi keväällä 2003 työstä tehtaalla: ”Se oli urakkatyötä. Konetta siellä ei pysäytetty suurin surmin. Ne oli ahneita ne naiset, niin että vaikka se kovaa kävi se kone, ne laitto sinne etikettejä niin että se kävi vielä kovempaa. Kun koneella pohjat meni täältä ja sitten kehät varto sen koneen käyttäjää, ja sitten kun ne meni lautaa vaihtamaan, niin sitten täytyy sen pohjanlatojan kerkii... Siihen täyty vielä etiketit kerkiä välillä laittaa kun kone kävi, ja sitten vielä liimat laittaa siihen koneeseen. Ja sitten kun sitä roskaa tuli, oikein huonoa tavaraa tuli ylhäältä, niin ohhoh, siinä oli kiire. Piti aina mennä sinne roskien joukkoon.” Naisten ahneus työlle oli ymmärrettävää; peruspalkka oli matala ja urakan avulla yritettiin ansioita parantaa. 

Helmi Koivusen ensimmäinen työpesti tikkutehtaalla oli vain puolen vuoden mittainen, minkä jälkeen hän meni töihin Jokelan tiilitehtaaseen. Tikkutehtaalla hän työskenteli taas 1950-luvulla.

Siihen aikaan tikkutehtaan työntekijät saivat työsuhde-etuna viikkotikut, joita Helmi Koivusella on vieläkin – 47 vuoden jälkeen – jäljellä. Viikkotikkujen lisäksi sai edukkaasti sekundatikkuja, jotka laatunsa mukaan oli nimetty HUKKA-tikuiksi. Etiketissä oli susihukan kuva. 

Viehättävä asuinalue

1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa tehdas rakensi koko joukon asuintaloja työntekijöitään varten. Tehtaan koillispuolelle syntynyt työväen asuinalue sai nimekseen Pikku-Mikkeli. Yksinkertaisen kauniiden lautarakenteisten, rapattujen talojen alakerrassa oli kaksi kahden huoneen ja keittiön asuntoa. Neljässä talossa yläkertaan oli sijoitettu neljä hellahuonetta, toisissa taloissa myös yläkerran asunnot olivat kahden huoneen ja keittiön kokoisia. Kaikkiaan Pikkumikkelin kahdeksassa asuintalossa oli siis neljäkymmentä asuntoa.

Työnjohtajat asuivat 1950-luvulta lähtien uudessa Korpilinna-nimisessä talossa, virkailijat hieman sitä pienemmässä Paavolassa, insinööritalo rakennettiin hieman erilleen omaan rauhaansa. Pikkumikkelin tapaan nämäkin talot oli suunnitellut arkkitehti Pekka Saarema. Johtajan asui tiilitehtaalta ostetussa Jokelan kartanossa.

1960-luvulla meni vielä hyvin

Vuonna 1950 tehtaan palveluksessa oli kaikkiaan 250 henkilöä, 1960-luvulla työntekijöitä oli noin 180–210 henkeä vuosittain. Tikkutehtaan työntekijöiden vaihtuvuus oli melko suuri. Työntekijöistä yli puolet oli naisia, joten erilaiset perhe-elämään liittyvät syyt vaikuttivat vaihtuvuuteen aikana jolloin äitiyslomia, hoitovapaita tai kunnallista päivähoitoa ei ollut. Työolotkaan eivät tikkutehtaassa olleet parhaat mahdolliset. Pitkään työntekijöiden käytössä oli vain ulkovessat, ja asialliset tilat vaatteiden vaihtoa ja ruokailua varten tehtaalle saatiin vasta 1960-luvulla.

1960-luvulla rasiatikkujen rinnalla alettiin valmistaa niin sanottuja kirjatikkuja, joiden pahvikansiin painettiin tilaajan mainos. Näiden Jokelassa valmistettujen tikkujen valmistajaksi on usein mainittu Cronmatch tai Coronamatch, joilla oli toimintaa Skandinaviassa.

Entisestä vihollisesta, STAB:sta, tuli Jokelan tulitikkutehtaan yhteistyökumppani ja osaomistaja vuonna 1972. Yritys jatkoi vanhalla nimellä. Yhteistyö- ja markkinointisopimuksen mukaan STAB sai oikeuden Tukon vientisopimuksiin, Tulitikku Oy puolestaan sai STAB:in Suomen markkinat. 

Toiminta loppui 1981

Tulitikku Oy:n toimintaa ajanmukaistettiin, mutta pian tulitikkujen kysyntä heikkeni. Keskuslämmityksen ja sähköhellojen myötä ei uuneja ja helloja enää tarvinnut sytytellä jokaisessa Suomen kodissa jokaisena vuoden päivänä. Tupakkamiehetkin hankkivat taskuunsa sytyttimen. Viimeiset tulitikut - nekin Sampo-merkkiset - pakattiin rasioihin loppuvuodesta 1981. Siinä vaiheessa tehtaassa oli enää 25 työntekijää. 1980-luvun lopussa tehdaskiinteistö siirtyi vankeinhoitolaitokselle.

Tuusula-Seuran aikakirja XV : vuosijulkaisu 2003. ISSN 0788-9720
Artikkelin kirjoittaja Jaana Koskenranta

Lähteet:
Tukkukauppojen Oy:n Tulitikku Oy:n arkisto, Tuusulan museo
Veijo Kauppinen, Toiveita ja pettymyksiä – merkintöjä suomalaisesta tulitikkuteollisuudesta, Tekniikan Waiheita -julkaisu 1998
Antti Rosenberg, Tuusulan historia 1920–1980, Jyväskylä 1998
Helmi Koivusen haastattelu 14.4.2003, haastattelijoina Saara-Maria Paakkinen ja Kauko Viitala